Vauva-arkea ja matkakuumetta

Moi, tervetuloa takaisin! Ihan hetki näköjään vierähtänyt näistä kirjoitus puuhista. Ai mitä mulle kuuluu? No ei mitään kummempaa, pyöräytin tossa puoli vuotta sitten lapsen ja elelen aika rauhallista vauva arkea. Korona ärsyttää ja ahdistaa niin kuin varmaan kaikkia omalla tavallaan ja odotan vaan maailman palautumista normaaliin.

Tässä on Milo, mun elämän johtaja. Mun päivät kuluu aika pitkälti tän tyypin tahdissa. Hyvinä kausina, saan vaikuttaa enemmän päätöksen tekoon, mutta sitten, kun on 4kk hulinoita, tiheän imun kausia tai hampaita tulee, niin multa ei kysellä, mun on toteltava.

Meillä ei ole Milon kanssa ollut mitään elämää mullistavia haasteita (jos synnytystä ei lasketa, olkoot se tarina toiseen kertaan) ja hyvä niin, sillä tällä äidillä on ollut sen verran omia haasteita, joita ei olisi ollut aikaa käsitellä jos Milon kanssa olisi vaikeampaa. Uskonkin, että kaikille syntyy juuri heille tarkoitettu lapsi. Ja oon tosi onnekas, että tää tyyppi on just mulle luotu vauva.

Kaipuu

Toisaalta, tämä maailman pysähtyminen sekä vauvan tuoma rauhallisuus on ollut kivaa vaihtelua entiseen kiireeseen. Se on pakottanut rauhassa miettimään mitä elämältä haluaa. Mutta kyllä kaipaan myös sitä mitä elämä ennen oli. Niin syylliseltä, kun se saakin minut välillä tuntemaan.

En kaipaa elämää ilman Miloa (kukapa haluaisi elää ilman noin hauskaa, aurinkoista ja jotenkin niin tutun dramaattista, sekä samaan aikaan rauhallista pikku tyyppiä), mutta palasia siitä mitä silloin oli. Matkoja, omia rauhallisia aamuja rutiineineen, hyviä yö unia. Kahta viimeistä taidan joutua odottamaan vielä aika pitkään 😀 Ensimmäistä en toivottavasti enää kauaa.

Uuden ja vanhan minän yhdistäminen

Se on kyllä pakko myöntää, että olen itse antanut itseni kadota. En ajatellut olevani tismalleen sama ihminen Milon syntymän jälkeen, enkä ajatellut muuttuvani kokonaan. Ja niin se menikin. Mutta sen vanhan minän ja uuden minän yhdistäminen on ollut haasteellista.

En voi enää kaiken päivää tehdä asioita mitä haluan, mutta niinä hetkinä, kun minulla olisi muutama tunti aikaa, en osaa päättää mitä tekisin ja lopulta olen tekemättä mitään. Ja kyllä, välillä sekin on ihan hyvä idea ja levätä, mutta tämä pitkäaikainen lamaantuminen kaikesta mikä tuntuu omalta, ei enää tunnu minusta hyvältä. En ole elänyt ollenkaan itseäni varten ja haikailen vain menneeseen tai tulevaan. Eikä sellainen tee ketään onnelliseksi. On aika ottaa kaikki irti tästä hetkestä.

Ja kaipaan matkustamista. Niin paljon. Koen usein ettei mulla ole oikein mitään missä olen todella hyvä ja asioiden tekemisen suhteen olen harvoin todella itsevarma. Mutta matkustaminen, on se yksi asia minkä tiedän, että osaan. Osaan sen yksin ja yhdessä. Sitä tehdessä ei ahdista enkä epäröi. Myös mun suurin haave/visio lasten hankinnassa oli se, että pääsen näyttämään maailmaa omalle lapselle. Nähdä, kun oma lapsi tuijottaa innoissaan lentokoneen ikkunasta, konttaa rantahiekalla kohti merta ja kulkee isin olkapäillä tutkien uutta kaupunkia. On ollut pelottavaa miettiä, ettei se tulisi toteutumaan. Toivon liekki silti palaa vahvana mielessä ja jatkan tuon kaiken haaveilua kunnes se päivä koittaa ja päästään kokemaan kaikki mitä maailmalla on tarjota.

Ja tämä on eräänlainen askel sitä omaa itseään kohti. Olen kaivannut tänne kirjoittamista. Jo pitkään päässä on pyörinyt ideoita mistä kirjoittaa, välillä jopa en saa yöllä unta, kun mietin mitä haluaisin kirjoittaa! Tuntuu hyvältä kasailla ajatuksia sanoiksi ja samalla saa käyttää omaa luovuutta. Ehkä joku jopa samaistuu omiin haasteisiini ja saa siitä lohtua ettei ole yksin. Se on asia minkä olen muiden äitien kesken huomannut. Aina kokee, että kaikki tapahtuu vain minulle, ennen, kun joku toinen avaa suunsa ja huomaa ettei olekaan yksin.

– J

Minut löydät instagramista nimellä @seikkailijananna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *